Rosanna Kulju

Back to reality

rosanna kulju5 Comments

Nyt on lomat lomailtu ja takaisin sorvin ääreen. Itseasiassa hyvällä fiiliksellä, viikon oon saanut vaan olla ja tehdä ihan just sitä mitä lystää. 

Tänään mietin just aamulla kun heräsin et hetkinen; kyllä mä vaan oon onnekas ihminen. Viikko pienessä kotikaupungissa tuo mulle vielä enemmän motivaatiota tehdä asioita enemmän ja isommin. En koskaan (lue:koskaan) tule tyytymään elämään pienessä kaupungissa, elämään joka tarkoittaa samoja rutiineja päivästä toiseen. Päivästä toiseen käyt töissä samassa duunissa joka sulla on ollut jo kymmenen vuotta vaikka inhoat sitä, kerran vuodessa pääset ulkomaille ja viikonloppusin käydään alkon kautta hakemassa lauantai-illan huvit. Laitetaan perhe, auto ja kesämökki ja siellä kuljetaan crocsit jalassa tukka pystyssä ja lasten oksennukset rinnuksilla jo 23 vuotiaana. On tottakai niitä jotka ovat onnellisia ja rakastavat elämäänsä juuri sellaisena mitä se on. Uskon kuitenkin että todella moni myös vaan yksinkertaisesti tyytyy. Mä oon todella pahoillani jos joku ottaa itteensä tästä tekstistä, en tarkoita mitään pahaa kenellekään. Rakastan ihmisiä mun kotikaupungissa, tämä ei ole millään tavalla ilkeä teksti.

Jokaisen pitäisi elää juuri sillä tavalla millä haluaa, ihan sama mitä joku muu on mieltä tai juoruaa. Niin kauan kun on itse tyytyväinen niin on voiton puolella, satoi sitte paskaa niskaan tai ei.

Mä haluan tässä mun blogissa olla tosi avoin ja rehellinen, sen sijaan että kirjoitan tänne kaikkea pinnallista paskaa joka ei todellakaan pidä paikkaansa todellisuudessa.

Olen itse muuttanut yksin Ouluun asumaan jo lukioon, silloin olin 15vuotias. Sen jälkeen oon asunut Levillä ja nyt tuli kolme vuotta täyteen Helsingissä. Olen  henkilökohtaisesti kunnianhimoinen ihminen joka haluaa kehittyä kaikilla osa-alueilla mun elämässä. Jos asut koko elämäsi samalla paikkakunnalla, samojen ihmisten kanssa ja teet joka päivä samoja asioita samassa ympäristössä, MITEN voit kehittyä? Oikeastaan, miten voit elää? 

Mun tarvii saada tuntea että elän ja että mulla on mahdollisuuksia, muutakin kun valita mitä syödään illalliseksi. No any case, I've made my point.

Olin ihan varma että itken juhannuksena kun tajuan että edessä on ensimmäinen juhannus ilman Jonia. Koodailtiin aattona videoterkut vietnamista haaparantaan ja huomasin ettei itketä. Ei tuntunut missään. Sen sijaan että annoin menneisyyden vaikuttaa annoin todella pitkästä aikaa mahdollisuuden uudelle henkilölle. Tätä päätöstä en kadu, en hetkeäkään. Muistakaa että tunne ratkaisee aina. Jos fiilis on oikea, se on oikein.

Tulkaa Ferreriin shoppaileen, mä oon niin hyvällä tuulella ja haluaisin jutella mukavia :D