Rosanna Kulju

Päivä nuuksiossa ja ihmisen paras ystävä

rosanna kuljuComment

Viikonloppu kului töissä ja onneksi vappu on nyt taputeltu! Kolme yötä putkeen on tälle mummelille aivan liikaa, kaksi menee hyvin, mutta kolmas alkaa painaan. Oli aivan mieletön viikonloppu kuitenkin, varaukset meni nappiin ja asiakkaat viihtyi. Meidän tiimi on niin hyvä ja olen siitä niin onnellinen. Kiitos kaikille tytöille ja suuri kiitos Victoria kaikesta, mun pitää varmaan pakottaa itseni syömään sushia vaan sen takia, että saisin nähdä sua :D 

Maanantaina käytiin brunssilla Kiilassa ja pakko sanoa, että onneksi jälkkärit oli hyviä ja prosecco oli kylmää, muuten ois voinut tulla paha mieli. Ruoka itsessään ei valitettavasti ollut mitenkään erikoista ja saatiin vähän huono pöytä. Mutta mutta. Joka paikassa on täyttä ja kiire, ymmärrän senkin. Nukkumaan laitoin maanantaina ajoissa ja nukuin kellon ympäri. Aamulla lähdin willen kanssa lenkille ja nautin säästä. Ehdin tulla ovesta sisään niin Martina soitti ja kysyi haluanko lähteä Nuuksioon. No tietty halusin, wille kyytiin ja menoksi. Siellä vietettiin koko päivä raikkaassa ilmassa ja kyllä sielu lepäsi taas kun pääsi luontoon. Olisi ideaalia herätä aamusin ja katsoa ikkunasta ulos ja nähdä joko luontoa tai esim järvi tai meri. Käveltiin puron ohi ja jäätiin siihen vielä kuvailemaan hetkeksi. Niin ihana ääni. Wille leikki ja hyppi ja pötkötteli risukasoissa, aivan innoissaan. Nyt se onkin varmasti monta päivää aivan loppu, se alkaa olemaan jo niin vanha. 

Sellaiset ihmiset joilla ei ole lemmikkejä tai eivät oo eläinten kanssa tekemisissä ei ymmärrä miten kestän esimerkiksi kuolaa, karvoja ja hajua. Todellakin kestän. Rakastan tuon dogin tuoksua kun se nukkuu jossain mun päällä tai vieressä, se tuoksuu ihan unelle. Karvoista ja kuolasta selviin, kaikki on anteeksi annettua kun se katsoo mua silmiin ja heiluttaa häntää.

Pienenä halusin koiraa niin paljon ja en sitä saanut, koska mamma oli allerginen ja oli lapsiakin joista pitää huolta. Mun vanhemmat ei halunnut antaa mulle koiraa jos en vaikka jaksaisikaan teininä hoitaa sitä ja se jäis heille, joilla oli jo valmiiksi tosi paljon homma lasten ja töiden kanssa. Ratsastin siitä saakka kun olin 5v johonkin teiniin saakka, kävin tallilla tosi uskollisesti ja rakastin niitä eläimiä yli kaiken. Hevonen joka on iso eläin ja se tunne kun sulle tulee siihen tunneside jota et voi selittää. Aivan omanlainen yhteys. Yläasteella jouduin sitten kuitenkin valitsemaan harrastanko kilpatanssia vaiko hevosia, molempiin ei ollut aikaa. 

Samana kesänä kun täytin 14 äiti soitti mulle ja kysyi haluanko vielä koiran sillä se oli kaverin luona vierailulla nähnyt naapurissa dalmatialaispentuja. Mentiin katsomaan niitä ja löysin heti pentujen seasta sen MUN pennun, maailman söpöimmän pojan jolla oli sydän nenässä ja joka pötkötteli kaikkien muiden pentujen alla. Koira lähti mukaan kotiin ja olen sitä uskollisesti hoitanut siitä päivästä saakka, vaikka muutin kotoa heti ysiluokan jälkeen niin koira kulki mukana. Minun ihana Theo. Muutama vuosi myöhemmin lehdessä oli ilmoitus, että etsitään dalmatialaisurosta. Vietiin Theo sinne sen tyttökoiran luokse ja muutama kuukausi myöhemmin sieltä tuki 10 pentua. Tietysti niitä piti käydä katsomassa ja tosi nopeasti sieltä valitsin itselleni pennun, en voinut olla valitsematta. Se oli jälleen kerran rakkautta ensisilmäyksellä. Sieltä lähti mukaan Theon poika jonka nimeksi tuli Winston. Winston oli isoin pentueesta yhtäkkiä ja eläinlääkäri ihmetteli mitä ihmettä sille syötän kun se kasvaa tuolla tavalla. Selvisi kuitenkin jossain vaiheessa, että emon vanhemmat ei ollut täysin dalmiksia vaan sieltä löytyi myös lappista. Wille on ihan lappis! Jos sille heittää keppiä niin se mielummin syö sitä kun tuo sitä takas heitettäväksi. Theo on tosi energinen ja huomattavasti pienempi ku wille vaikka se on sen isä. Theo viettää eläkepäiviään äidillä Haaparannassa tällä hetkellä, minun ensimmäinen rakkaus. <3

 

Johan oli koirastooria, mutta olen erittäin eläinrakas ja vaikka koirassa (varsinkin isossa koirassa) on tosi paljon hommaa ja vastuuta niin olen joka päivä onnellinen kun rapsuttelen sitä ja toivotan hyvät yöt. Se ymmärtää jos on paha mieli ja se on tunnetusti mun kaveripiirissä terapiakoira. Suunnittelen kaikki mun päivät ja viikot ensin winstonin mukaan ja sitten katson onko aikaa muuhun, oon itse tuon pilkkukaverin ottanut joten se on täysin mun vastuulla tehdä sen elämästä mahdollisimman hyvä ja onnellinen. Oon kuitenkin etuoikeutettu, kun mulla on ympärillä ihmisiä jotka on auttanut ja auttaa edelleen willen lenkkeilyssä ja hoitamisessa. Ilman Hemppaa lomat ei olisi mahdollisia ja myös ilman Jennikaa ja Annamaria olis arki välillä vaikeaa. <3

Eläinten asettelua kuvaan on välillä haastavaa :D 

Eläinten asettelua kuvaan on välillä haastavaa :D 

Pitäkää huoli karvakavereista, niillä ei ole ketään muuta ku te!  <3 Ja suosittelen tuota Nuuksiota kyllä kaikille, tämä keskusta on välillä raskasta ja stressaavaa joten sinne rauhoittumaan!